Ajatuksen voimaa

Tunnen aika monta ihmistä, jotka luottavat ajattelun voimaan. Siis että mitä ajattelet, sitä vedät puoleesi -tyyppistä juttua.
Siinä taitaa olla aika paljon perää... moni asia vaan tuntuu loksahtavan paikalleen ihann vahingossa. Tai pyytämällä eli ajattelemalla. Olen sillä samalla systeemillä saanut paljon. Pari koiraa ja miehenkin. Oikeasti, Pinja tuli kun sanoin ääneen että "tämä syli tarvitsee pienen ruskean koiran". Viikon kuluttua soitettiin ja kysyttiin, että voisinko ottaa yhden hylätyn. Se oli Pinja.
Kerran sanoin, että "voisin ottaa toisen koiran. Musta uros olisi kiva". Tarkoitin toista kääpiöpinseriä, mutta ei mennyt kuin muutama päivä, niin ovella seisoi Eikka, englanninkääpiöterrieri, musta uros ja kotia vailla.
Rikun saaminen kesti pidempään, mutta tulikin sellainen mittatilaustyö...
No. Asiaan. Olen kotona, masu pipi. Menin koirien kanssa ulos, jos vaikka haravoisi edes jotain pientä kuivaa länttiä. Muistatteko sen tammikuun ekan päivän hiihdoissa kadonneen korun?
Ajattelin, että ihme on jos se tästä nurmikosta enää löytyy ja tuumin, että kyllä arkeologit ovat tuhannen vuoden päästä ihmeissään, kun tekevät muinaiskorulöydön rintamamiestalon paikalta.
Ja siinä se sitten oli. Ylösalaisin, neula kohti taivasta, nuotiopaikan ja viimesyksyisen tulppaanipenkin välissä. Osmansolmu.
Tuntui hyvältä ja sanoin ääneen kiitos. Hyvistä asioista pitää kiittää. Kiitoksen kohde on jokaisen henkilökohtainen ja tunnetaan monilla nimillä.

Surffasin aamulla taas vähän ja osuin Jenni Sahramaan blogiin Dulce et utile. Hieno! Hyvät tarinat - linkin löysin Neulakosta, joka on lempilukemistoani. Edelleen löysin saman kirjoittajan toisen blogin varhaisesta kokkauksesta.
Mukavaa se, että tekijät kertovat MITEN asioita tehdään. Ne johdattivat ajatukseni taas kerran siihen, miksi pidän SCA:sta. Kas kun tätä keskiaikaharrastusta aloittaessani huomasin, että tietoja on, mutta ne pitää itse kaivaa... siis on harrastajia, jotka eivät jostain syystä halua jakaa tietojaan. SCA tukee ja kannustaa tiedon hankkimista ja ennenkaikkea sen jakamista. Arts and Science -kilpailut ovat siitä loistava esimerkki. Dokumentaation ideana on kertoa oppimastaan niin, että joku toinen voi sen perusteella tehdä itsekin.
Ei ihmiskunta olisi ikinä mennyt eteenpäin, jos tulen keksinyt luolamies olisi pitänyt sen omanaan. Tai jos pyörän keksijä olisi esitellyt että "ai sä raahaat taakkaa vielä purilaalla, katsos mikä mulla on... mutta enpä sulle kerro miten tein".
Sama se on tämän harrastuksenkin kanssa. Toki, on minullakin pitkä rivi hienoja ulkomaisilla kielillä kirjoitettuja kirjoja, mutta ei mikään korvaa sitä, että joku näyttää.
Sen takia olen opettanut neulakinnasta ja lautanauhaa, leikannut rouville mekkoja ja huppuja ja näyttänyt miten ne ommellaan käsin... koska joku on halunnut oppia, ja minulla on ollut edes alkeet hallussa ja siis siirrettävissä eteenpäin.
Olen itse löytänyt käsityöt vasta muutama vuosi sitten. En ole mestari, artesaani, en arkeologi, en muinaistietäjä enkä -taitaja. Ihailen nuorten harrastajien intoa ja taitoa ja kaikkea sitä, mitä ihmiset tämän harrastuksen piirissä tekevät. Kun näen jotain hienoa, sanon tekijälle että "hieno".
Omat tekeleet eivät ole yhtä hienoja, mutta ne ovat parasta mitä osaan ja yritän. Viikonloppuna pienet tytöt tekivät lautanauhoja ja virheitä tuli, kuten kaikille alussa. Mutta ne olivat heidän ihan itse tekemiään ja siksi ainutlaatuisen upeita. Hienoja. Laitoin nauhanpätkät tyttöjen vyölle, julistin heidät ikioman lautanauhan ritarikunnan jäseniksi ja kehotin kantamaan pätkää ylpeydellä. Olkoon heidäkin mottonsa "tein itse".